Ystäväni työkaveri kuoli muutama päivä sitten rattijuopon yliajamana. 1-vuotiaan pojan ylpeä isä, työkavereidensa kunnioittama ja kuulemma muutenkin mukava veikko. Vaikken miestä tuntenutkaan, ystäväni suru pysäytti myös minut.
Koskaan emme voi tietää milloin viimeisen kerran suljemme kotioven perässämme, milloin viimeksi kerromme kuinka paljon rakastamme.
Mieleeni heräsi väkisin ajatus jossa toivoin miehen sen kertoneen pojalleen ja naiselleen ennen kuin sulki oven perässään. Toivoin myös että mies oli elänyt sellaisen elämän kuin halusi.
Siltoja pitkin päädyin itsekkäästi ajattelemaan myös itseäni. Täytin juuri 24-vuotta. Vuosia on jo takana, toivottavasti myös paljon edessä. Mutta entä jos ei ole? Jos huomenna onkin minun vuoroni? Olenko minä kertonut kuinka paljon rakastan? Olenko oikeasti tyytyväinen siihen mitä olen saavuttanut? Olenko oikeasti tehnyt kaiken mitä voin?
Tästä kaikesta pohtimisesta jäi jäljelle yksi kysymys.. Mitä minä haluan?
Lapsia? Ehkä joskus. Naimisiin? Ehkä joskus. Talon ja pihan? Vielä joskus. Mutta tämä kaikki on pintaa. Mitä minä oikeasti haluan?
Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Haluan luottaa, uskoa ja toivoa. Haluan pettyä ja ryömiä pohjamudissa vain noustakseni sieltä jälleen...
MINÄ HALUAN ELÄÄ!